lauantai 24. huhtikuuta 2021

5. Epätoivon sanelema ratkaisu







Uni ei ollut ystäväni. Välttelin sitä toistuvasti kaikin mahdollisin tavoin. Olin opetellut yhdistämään kaksi lempiharrastustani: juomisen ja kalastamisen. Tällä lammella sain yöaikaan olla täysin ylhäisessä yksinäisyydessäni ja ilma oli mukavan lämmin. Harkitsin välillä tuolin ottamista mukaan, mutta unohdin sen kerta toisensa jälkeen.




Pullo oli mukavasti takataskussani ja hörpin siitä tasaiseen tahtiin. Kalastuksessa oli tosin se huono puoli, että ajatukset aina silloin tällöin ajalehtivat liiankin vapaasti ja saatoin löytää itseni keskeltä muisteluja ajasta ennen tätä kaikkea. Siellä menneisyydessä oli nimiä, joista en suostunut puhumaan kenellekään. En olisi halunnut muistaa niitä edes itse.




Kun kalastaminen kyllästytti tai pelotti liikaa, keskityin soittamiseen. Silloin saatoin unohtaa juomisenkin tuntikausiksi. En tiedä mistä muistojen syövereistä kaikki sävelet jouseeni itsensä syöksivät, mutta jostain ne saapuivat ja loivat itsensä uudestaan eläviksi. En ollut vieläkään loistava soittaja ja oli hetkiä, jolloin tuskastuin omaan osaamattomuuteeni. Sen seurauksena istuin joko takan edessä tai uima-altaalla pullon kanssa ja tinttasin itseltäni tajun kankaalle.




Syksyn kolkutellessa ovelle siellä kolkutteli joku muukin. Alex.
-Hei Jesse, miten sinulla menee?




-Kuulostaa ihan tyypilliseltä psykologin kysymykseltä,
vastasin epäluuloisesti.
-Ja tuo taas kuulostaa ihan tyypilliseltä vainoharhalta,
Alex sanoi tyynen rauhallisesti.




-Totta. Saatan ollakin. Vainoharhainen. Mistäpä sen tietää, mutta en silti aio päästää sua mun pään sisälle tonkimaan.
-Ei se ihan niinkään mene Jesse, että pään sisällä tongitaan, mutta ei mennä siihen nyt. Olen täällä ihan muista syistä. Muistatko, kun esitin sinulle ehdotuksen tuossa muutamia viikkoja sitten?




Kaivelin hetken.
-Aa, niin joo, se sun joku kaveri.
-Juuri se tapaus. Oletko harkinnut asiaa?




-Mä en oikein tiedä,
vastasin viivytellen. Totta puhuen aloin olla epätoivoinen. Viinani hupenivat hyvää vauhtia ja tarvitsin rahaa. Minulla ei olisi taloudellista mahdollisuutta kieltäytyä. Se oli fakta. Alex ei kuitenkaan sanonut mitään, ei millään tavalla edes vihjannut, että hän tiesi minun olevan persaukinen.
-Milloin tää sun kaverisi oikein tulisi,
kysyin sitten luovuttaen.




-Ensi viikon alussa. Meillä siis riittää ihan hyvin aikaa tuoda huonekalut tänne ja nostaa ne tuonne yläkertaan. Olen jo alustavasti kysellyt naapureilta ja saamme sinne kyllä kaiken, mitä rouva Williams tarvitseekaan.




-Rouva? Sun kaveris on nainen? Miten se suhtautuu ryyppäämiseen?
Olin ihan helvetin epäluuloinen nyt, sillä en todellakaan kaivannut mitään rouvastyyppiä tänne vahtimaan juomisiani ja nalkuttamaan niistä.
-Hänellä tuskin on aikaa vahdata sinun juomistasi,
Alex hymähti.
-Rouva Williams on erittäin kiireinen bisnesnainen ja tuskin tulet häntä kovin paljon edes näkemään.
Olin äärimmäisen vastahakoinen, mutta käytännössä jo sanattomasti antanut suostumukseni ja kuten todettua, rahatilanteeni ei antanut periksi kieltäytyä.
-Kunhan se ei puutu mun asioihini, niin mä selviän kyllä,
sihisin yhteenpuristettujen hampaideni välistä.
-Hm. Täällä tuoksuu hyvälle!
-Hyvä kun sanoit. Mun täytyy ottaa suklaaleivokset pois uunista.
-Leivotko sinä?
-Muun muassa.




Otin pellin uunista ja leikkelin viipaleiksi ja asetin tarjolle.
-Ei hullumpia. Sinusta voisi tulla helposti kaupungin leipuri Jesse,
Alex sanoi vaikuttuneena. Virnistin.
-Voitko sä kuvitella kuinka mä leivon yöllä umpitunnelissa ja vahingossa lorautan leipätaikinan sekaan pullon tai pari viskiä? Ja poltan koko leipomon kännipäissäni.
Alex alkoi nauraa.
-Totta. Olet oikeassa. Ai niin, ennen kuin lähden. Minulla on tässä sinulle yksi kirja. Lue ihmeessä. Ja ei, ei mitään keskusteluvelvoitteita asiasta.




Alexin lähdettyä tiskasin ja siivosin muutenkin. Juopoksi pidin hyvää huolta talostani, sen myönnän. Viskipäissäni tartuin Alexin kirjaan, mutta totta puhuen rivit hyppivät silmissäni ja lopulta luovutin. Oli helpompi vain ryypätä takkatulen lämmössä.




Viikon loppuun mennessä yläkerrassani paloi kynttilät ja tila oli sisustettu.




Olin saanut naapureilta lahjoituksena huonekaluja enemmän kuin kotitarpeiksi ja olinkin vastustellut heidän liiankin anteliaita huomionosoituksiaan, tosin aika ponnettomasti. Nyt koko yläkerta oli sisustettu heidän ylijäämätavaroillaan, joilla ei kuulemma ollut käyttöä kotona. En valittanut ja mietin itsekseni, että vitun arvon rouva Williams saisi olla helvetin tyytyväinen tuleviin oloihinsa.



Mielihyväkseni puutarhani alkoi kukoistaa ja tuottaa satoa. Olin istuttanut myös kukkia, sillä olin kuullut, että Strangervillen kukkakauppa tarvitsee jatkuvasti lähituottajia. Sitä kautta saisin koottua jatkossa itselleni vähän massia eikä minun tarvitsisi jatkossa lainata asuntoani kenenkään tarpeisiin.



**********


Alex tuli jälleen käymään ja puristi Jessestä lupauksen toimia isäntänä hänen ystävälleen. Taloon on tulossa muuan rouva Williams ja kyseinen hahmo tuottanee ainakin nelosen pelaajille yllätyksen ( miellyttävän/epämiellyttävän ), sillä hänen nimensä ei alunperin ole pelissä rouva Williams, vaan se on muutettu vastaamaan tämän kyseisen pelipohjan maailmaa. Kyse on siis hahmosta, joka löytyy pelipohjissa valmiina, mutta kuka hän on? Bisnesnaisiahan siellä on useitakin. Veikkauksia?





lauantai 17. huhtikuuta 2021

4. Alex

 







Jokainen päiväni alkoi samalla tavalla. Ruokin ensin kanat ja kun ne olivat syömässä, kävin niiden pesillä hakemassa munia. 




Jos en ollut illalla ehtinyt pestä pyykkiä ennen humaltumista, pesin sen aamuvarhain, kun vuoristossa oli vielä kohtuullisen viileää.




Puutarhan hoidosta en ollut tiennyt yhtään mitään ennen tänne muuttoa. Se oli kuitenkin välttämättömyys, jos aioin pysyttäytyä mahdollisimman kaukana Strangervillen kaupungista. Kellariini mahtuisi suuret määrät vihanneksia, juureksia ja hedelmiä, heti kun puutarhani vain alkaisi tuottaa satoa.




Olin ottanut myös tavakseni uida aamutoimieni jälkeen. Keuhkoni olivat alkaneet parantua kaiken tämän seurauksena ja nykyään pystyin jo toimimaan varsin hyvin tukehtumatta joka toinen sekunti. Vaikka olinkin ollut todella skeptinen sen suhteen, että pystyisin todella lopettamaan tupakoinnin, en kaivannut sitä. Juuri koskaan. Kun kaipasin, se oli ennemminkin tavan kuin itse nikotiininhimon vuoksi.




Postia kolahti luukkuun lähes joka päivä.




Fanipostit kertyivät enkä saanut niitä avatuksi. Se tuntui turhalta. En osannut silti heittää niitä poiskaan.



Humphreyn tilalla oli possuja ja vaikka olin ollut tavattoman tyly Christopheria kohtaan, hän toi kerran viikossa minulle pekonia sekä lihaa heidän omista varastoistaan. Olin opetellut kiittämään häntä asian johdosta eikä naapurini tehnyt tästä numeroa. Häpesin vieläkin omaa käytöstäni, semminkin kun kaikki naapurini vaikuttivat olevan erittäin mukavia ja antoivat, pääsääntöisesti, minun olla rauhassa.





Kaikkein sinnikkäin pitämään yhteyttä oli Alex Sutherland. Hän kävi pari kertaa viikossa juttelemassa minulle muutaman sanan verran aidan yli eikä hätkähtänyt kertaakaan murahduksiani. Aloin tottua hänen läsnäoloonsa ja kun hän sitten pyysi minua mukanaan kuntosalille, ällistytin itsenikin vastatessani myöntävästi. Toisaalta tilanteeseen vaikutti kiinnostukseni nähdä mitä Strangervillen entiselle kirjastolle oli tehty. Se oli nyt hyvin erinäköinen kuin ennen. Aiemmin siinä oli ollut vain yksi kerros ja rakennus itsessään oli ollut rähjäisen rustiikkinen. Nyt kerroksia oli kolme ja oli vaikea löytää talon ulkonäöstä niitä vanhoja piirteitä, joihin olin tottunut vuosia sitten. Tämä tosiasia sai minut helpottuneeksi. Kirjastolla oli ollut iso rooli menneisyydessäni ja sen häivyttäminen pois ei toki vienyt muistoja, mutta oli jokseenkin helpompi hengittää, kun muistot eivät lyöneet kasvoille avokämmenellä joka käänteessä.





-Mä en kyllä oikeasti tiedä mihin tällä mun rikkinäisellä astiallani kykenen,
sanoin epäröiden Alexille ja osoitin vartaloani.
-Ei se mitään. Ollaan täällä molemmat kokeilemassa. Myös minulla on vanhoja vaivoja, erilaisia kuin sinulla, joten en taida minäkään pystyä mihinkään ihmeisiin tässä rakennuksessa,
Alex lohdutteli.




Kokeilin mielenkiinnon vuoksi kuntomatolla juoksemista ja alussa se sujuikin ihan kohtalaisesti. Sitten vanha vammani alkoi vaivata minua ja hiljensin vauhtia aina siihen asti, kunnes lakkasin kokonaan juoksemasta. Olin pettynyt. Pettynyt itseeni. Siihen, että vaikka keuhkoni alkoivat olla kunnossa, vartaloni ei ikinä toipuisi entiselleen.




-Hei, hei, ei se mitään. Yritit kuitenkin,
Alex sanoi ja halasi minua.




En pitänyt siitä lainkaan ja katsoin sen jälkeen pikaisesti ympärilleni varmistaakseni, että kukaan tuttu ei ollut nähnyt tilannetta. Eihän siitä tulisi mitään, jos muut alkaisivat kuvitella, että olisin lähestyttävä tätä nykyä.




-Ei sun uskottavuus yhdestä mieshalista kärsi,
Alex nauroi ja taisin jopa vähän punastua. Hieraisin hämillään niskaani.
-Mennäänkö käymään yksillä ennen lähtöä,
kysyin. Alex katsoi minua arvioivasti ja nyökkäsi sitten.




Kävellessämme kuntosalilta saluunalle näin armeijan autoja ja hartiani kiristyivät välittömästi. Ei, Hatano ei näissä autoissa kulkenut, mutta muu sama sakki kylläkin ja olin sitä lajia nähnyt elämäni aikana enemmän kuin tarpeeksi. En suonut kohtaavani yhden ainutta sotilasta ja kaduin jo hieman ehdotustani.




-Kaksi olutta, kiitos,
sanoin baarimikolle ja näin miten miehen kulmat kohosivat hämmästyksestä.
-Täällä ollaan totuttu siihen, että mä juon tiukkaa viinaa,
selitin Alexille hymähtäen ja mies nauroi.




Katsoin epäröiden itsekin juomaani. Olut. En pitänyt sen mausta ja kuohu tuntui suussa aina erityisen epämiellyttävältä. 
-Mitä sä teet työksesi, 
kysyin äkkiä. Niin kai piti kysyä? En tiedä. Siitä oli niin kovin pitkä aika, kun olin viimeksi päästänyt ketään lähelleni millään tasolla. Sosiaaliset taitoni olivat lievästi ilmaistuna hieman ruosteessa.




-Olen psykologi,
Alex vastasi ja olin tukehtua olueeni.




Laskin juomani hyvin varovasti alas ja yskin hieman. Alex ei vakuttanut olevan millänsäkään ja samassa mieleeni muistui katse, jonka hän ja Adam olivat luonani vaihtaneet useita viikkoja sitten.




-Ihastuttavaa. Kunhan jätät mun pään rauhaan, niin meillä ei ole asian kanssa mitään ongelmaa,
sanoin sen niin ystävällisesti kuin vain ikinä osasin ja Alex hymyili minulle, nyt mielestäni hyvin ammattimaisella hymyllään.




-Olisiko se ihan mahdoton ajatus sinulle, että yrittäisit käydä ongelmiasi läpi jonkun ammattilaisen kanssa,
mies kysyi sitten. Tietenkin. Olihan hänen pakko. Alan ammattilaisena.




Pyörittelin happaman makuista olutta lasissani ja mietin hetken miten vastaisin.
-Mun ongelmat on mun omia,
totesin sitten tyynesti. En lähtisi tähän leikkiin. Häviäisin sen kuitenkin. Olin hyvin yksiviivainen, olin ollut aina, eikä minusta ollut psykologien leikkikenttien valtiaaksi.




-Älä pelästy. En minä aio sinua pakottaa mihinkään.
-Et sä pystyisikään.




-Jaa. Ehkä pystyisin, ehkä en, mutta en myöskään halua. Sinulla on oikeus edetä asioissasi juuri siihen tahtiin, mikä sinusta itsestäsi tuntuu oikealta.




Nyt minua huvitti, ehkä ensimmäisen kerran vuosiin, ja tajusin olevani hymyn partaalla.
-Edetä? Luuletko sä tosiaan, että mä etenen jonnekin?




Hän katsoi minua hyvin hiljaa ja ymmärtäväisesti. Se vitutti ihan suunnattomasti, sillä Alex ei todellakaan ymmärtänyt minusta yhtään mitään.




-Mä lakkasin etenemästä yli kaksi vuotta sitten. Mä elän siinä pisteessä, joka on ajassa ennen ja jälkeen, juuri siinä välillä. Mulle ei ole olemassa muuta elämää enkä mä tule etenemään koskaan yhtään mihinkään.




-Olet selkeästi ajatellut asiaa hyvän tovin.




-Mulla ei ole ollutkaan mitään muuta kuin aikaa ajatella. Pelkkää aikaa.




-Miten sinun työrintamalla sujuu,
Alex äkkiä vaihtoi aihetta ja minulla meni hetki koota ajatukseni.
-Työrintamalla? Mitä sä tarkoitat?




-Jesse, ymmärrä sen verran, että minä en ole typerys. Ei kukaan meistä naapureista. Me kaikki tiedämme, että alkoholi on sinun lääkkeesi. Jos sinä et tienaa mitään mistään, millä sinä jatkossa kustannat juomisesi?
Menin aivan hiljaiseksi. Tämä oli se ongelma, jota olin pohtinut jo hetken aikaa. Seuraava viinalasti olisi ehkä vielä haettavissa, sitten varat olisivat loppu.
-Minulla on sinulle ehdotus.
-Ei musta ole käymään töissä Alex.
-Ei, ei taida olla, mutta sinun kotonasi on tilaa. Minulla on yksi ystävä, joka on tulossa Strangervilleen tekemään sijoitussuunnitelmia.
-Sijoitussuunnitelmia? Tänne?
Nyt nauroin ääneen. Alex sivuutti reaktioni täysin.
-Meillä naapureilla on antaa sinulle ylimääräisiä huonekaluja, jos olet halukas tienaamaan vähän rahaa vuokraamalla yläkerran ystäväni käyttöön.
-Mikä on vähän rahaa?
Olin haluton luopumaan yksinäisyydestäni ja rauhastani, mutta raha... Tarvitsin sitä. Kipeästi.
-Kysyn häneltä. Ilmoitan sitten myöhemmin.



Kotiin päästyäni tuijotin fanipostejani ja hetken mielijohteesta poltin ne takassa. Vitun sankarinpalvojat! Jättäkää minut rauhaan.



**********




Tässä osassa saatiin nyt selitys Adamin ja Alexin väliselle silmäykselle. Jälkimmäinen on siis psykologi ja hänellä on taatusti ammatillista mielenkiintoa Jesseä kohtaan. Jesse taas ei ole ollenkaan kallellaan siihen suuntaan. Miten mahtaakaan miestenvälinen hiljainen taistelu tämän asian tiimoilta päättyä?


Tämän viikon jälkeen on mahdollista, että jokin sunnuntaiosista jää julkaisematta, sillä olen aika tiiviisti töissä seuraavat kaksi-kolme kuukautta.



lauantai 10. huhtikuuta 2021

3. Hatano

 







Oli turhan aikaista saapuessani Strangervillen keskustaan. Viinakauppa aukeaisi vasta parin tunnin päästä. Jaa, joku oli taas näköjään käynyt toiveikkaasti rikkomassa sen ikkunoita, huomasin. Olisin voinut käydä katsomassa lähempää, tarkistaa, oliko mahdollista saada helposti yksi pullo etukäteisostoksena, mutta arvelin sen turhaksi. Tuuli pöllytti hiekkaa ilmaan ja se ärsytti minua välittömästi. Vittu mä vihasin tätä kaupunkia.




Baarin takana ei ollut vielä muita autoja kuin työntekijän auto. Tungin omani sinne parkkiin ja kävelin saluunaan.




-Pitkästä aikaa täällä,
baarimikko totesi ja jätin vastaamatta taattuun, ystävälliseen tyyliini. Nainen oli kova luu, sillä hän ei vaikuttanut tästä hätkähtävän ja jatkoi puhumistaan:
-Mä kuulin, että sä olet tavannut jo naapurustonkin.




-Mitä?
Laskin lasin hyvin varovasti pöydälle.
-Mun mies on Christopher Humphrey. Mä oon Hailey.
Rypistin kulmiani. Niin, se vaalea, pikkupojalta näyttävä tyyppi.
-Onko yläkerran tietokoneet vapaana?
Väistin tylysti tämän alkavan esittelyn ja Hailey hymyili tuttua, vinoa hymyään.
-On toki. Juomia sinne ei sitten saa viedä.
-Tiedetään,
murahdin ja siemaisin loput juomasta nopeasti alas. Jysäytin lasin tiskille ehkä tarpeettomankin kovasti ja käännyin puhumatta ympäri.




Inhosin tulla tänne vintille, vaikka täytyi myöntää, että kaiken fyysisen työnteon jäljiltä jalkani oli parempi eivätkä nuo viimeiset tikapuut tuntuneet enää ihan niin pahoilta kuin muutama kuukausi sitten vieraillessani tässä tilassa edellisen kerran.




En juurikaan piitannut yhteydenpidosta kenenkään kanssa, mutta sähköpostini tarkistin säännöllisen epäsäännöllisesti. Äiti oli ihan yhtä epäsäännöllinen omassa yhteydenpidossaan eikä häneltä ollut tälläkään kertaa mitään viestiä. Laitoin itse lyhyesti kuulumiset ja kohteliaasti kyselin äitini kuulumisia. Sähköpostini sisälsi sanattoman viestin siitä, että isästäni en halunnut kuulla mitään. Viestin kirjoittamisen jälkeen suljin koneen, poistin selaushistorian, vanhoja tapoja, ja suksin alakertaan hukuttamaan vitutustani kaikesta mahdollisesta toiseen lasilliseen. Sen enempää en voisi juoda, sillä minun pitäisi päästä täältä helvetinkolosta pois niin pian kuin mahdollista.




-No mutta... eikös se ole itse Jesse West!




Tämä oli ollut niin helvetin iso virhe tulla alas tänne kaupunkiin, mutta kun viinoja ei saanut kotiin toimitettuna. Ei edes Strangervillen "sankarit".




-Bra-Brandi?
Jos kenraali Hatanon assistentti oli täällä, ei se vitun tyyppi ollut missään kaukana.




-Hyvää päivää herra West,
kenraali Hatano sanoi äänellä, josta kuului jo heti käsky. Voi nyt helvetin vitun vittu! Päiväni muuttui juuri entistä kusisemmaksi.




Kenraali istahti tiskin ääreen ja hänen eteensä ilmestyi välittömästi lasi, vaikka mies ei edes sanonut mitään. Kuten tavallista, tämä ei koskenut kyseiseen lasiin lainkaan. Kenraali Hatano ei juonut meidän tavallisten tallaajien keskuudessa. Ei edes minun. Toisaalta, Hatano tiesi tasan tarkkaan mikä minä olin. Pelkuri. Viime kädessä pelkuri.
-Juopas sitten ja meillä on tekemistä,
hän sanoi.




Olisin voinut yrittää sanoa vastaan, mutta tiesin sen turhaksi. Niinpä yritin tekeytyä mahdollisimman tyyneksi ja kiskaisin lasillisen nopeasti alas. En halunnut Hatanon näkevän miten käteni tärisivät pelosta.
-Yhdellä ehdolla,
sanoin haastavasti, vaikka todellisuudessa minusta ei ollut yhden ainutta ehtoa Hatanolle sanelemaan.
-Viinakauppa?
-Jep.




Hatano vaihtoi siviilivaatteet päälle sillä välin, kun minä täytin autoni lavan viinalla. Tällä kertaa sinne mahtui enemmän, sillä rasitteena ei ollut minkäänlaista muuttotavaraa. Autoni oli lähes kivikautinen, mutta siinä oli myös puolensa. Pystyin hoitamaan moottoriviat itse, paitsi sitä vitun ilmastointia, ja lavalle mahtui mukaan kaikki se omaisuuteni, joka minulle jotain merkitsi. Tällä kertaa se oli alkoholi.
-Miksi vitussa meidän täytyy tulla tänne pari kertaa joka helvetin vuosi,
ärähdin. Olin peloissani, hirvittävän peloissani, ja se sama saatanallinen humina, joka täällä oli ollut silloinkin, kuului yhä. Sen kyseisen huminan tahtiin asettui sydämeni syke ja tunsin pulssin korvieni sisällä.
-Kyllä sinä tiedät miksi. Älä kysele tyhmiä West.
Hän ei koskaan sanonut Jesse. Ei koskaan. Olin aina West.




-Mä ainoastaan avaan nää ovet ja lähden sitten helvettiin täältä.




-West, tiedät erittäin hyvin, että kenelläkään muulla ei ole tähän rakennukseen kulkuoikeuksia kuin sinulla. Sait ne aikanaan tarkoituksella ja sen saman tarkoituksen mukaisesti niitä ei jatkossakaan ole annettu kenellekään toiselle.




-Miten vitussa te sitten aiotte täällä laukata kun mä kuolen,
mutisin ja purin hampaitana yhteen näyttäessäni kulkukorttia ovilukijaan.
-Me pohdimme sitä sitten.
Kenraalin ääni oli niin kylmän tunteeton, että hetken aikaa olin varma kuulevani varmistimen napsahtavan pois päältä ja tuntevani kylmän aseenpiipun takaraivollani. Sekään ei olisi uutta. Tosin se ei silloin ollut Hatano. Se oli toinen kenraali, sittemmin edesmennyt. Kyseinen paskiainen oli ainoa, jonka kuolemaa en surrut.




-Mä voin antaa tän mun kortin sulle jos sä vaan pyydät,
yritin vielä.
-Kulje nyt vaan West ja lakkaa väistelemästä. Mitä nopeammin etenet, sitä nopeammin pääset täältä pois.




-Sä vitun paskiainen nautit tästä,
sanoin syyttävästi avatessani seuraavaa ovea ja nähdessäni Hatanon virnuilevan.




-Salli toki yksinkertaiselle miehelle hänen huvinsa West,
Hatano sanoi leveästi hymyillen ja myönnän, että jos minulla olisi ollut ase käsilläni, olisin varmasti pamauttanut sen virneen vittuun miehen naamalta.




Seuraavassa huoneessa sappinesteet nousivat kurkkuuni. Tila oli ihan yhtä pelottava kuin ensimmäiselläkin kerralla. Erilaisia avaruudesta raahattuja kasveja ja ties mitä oli näiden lasisten säilytyslaatikoiden sisällä. Tietokoneet pitivät kyseisten kasvien olosuhteet sellaisina, että ne pysyivät elossa, mutta ei sitten mitään muuta. 




Olin varma, että oksennan ennen kuin pääsen viimeiselle ovelle. Pelko oli nyt vielä suurempi kuin mitä se oli ollut ensimmäisellä kerralla. Tuolloinhan en vielä ollut tiennyt mikä oven takana odotti. Nyt tiesin. Vaikka se vittusaatana oli kuollut viimeisten tietojeni mukaan, se ei estänyt pelkoa laukkaamasta suonieni läpi ja kaikki ihokarvani olivat pystyssä. 
-Suoriuduhan nyt West.
Kenraalin ääni sai minut melkein hyppäämään ulos nahoistani. Olin hetkeksi unohtanut koko paskiaisen.
-Älä kuse allesi,
hän totesi lakonisesti ja hetken pohdin kääntyväni ympäri ja survaisevani nyrkin miehen naamaan. Se olisi kuitenkin ollut typeryyden huippu, sillä Hatano oli koulutettu sotilas. Minä en.




Viimeisen oven edessä epäröin. Katsoin kulkukorttiani. Miksi olin suostunut pitämään sen? Miksi vitussa en ollut leikannut sitä palasiksi? Tiedät kyllä miksi, vastasin itselleni. Minun, kuten armeijankin, oli pakko jatkossakin tietää, että kasvi ei ollut itsekseen herännyt eloon.




Käsi täristen ojensin kortin lukijaan.
-Pääsy myönnetty,
kuului metallinen ääni ja ovet alkoivat liukua syrjään hiljaisesti. Sydämeni jyskytti nyt niin kovaa, että en kuullut enää mitään muuta. Olisi aivan sama sanoisiko kenraali jotain vai ei. En kuulisi sitä enää.




Pelostani huolimatta minun oli pakko katsoa. Koko ruumiini taisteli tekoani vastaan, mutta siitä huolimatta liu'utin itseni katsomaan ovien takaa auennutta näkymää.




Hetken aikaa näin emolehmän elossa. Näin, miten se kiemurteli, huusi ja sylki sisältään itiöitä tähän tilaan. Halusin huutaa, mutta kurkkuni oli kuroutunut umpeen. En saanut aikaiseksi edes ähkäisyä.




Muistot vyöryivät nyt estämättä kuvina silmieni eteen ja näin sen kaiken uudestaan. Näin miten kenraali, se toinen paskiainen, edellinen, kuoli kasvin lonkeroiden iskeydyttyä hänen lävitseen. Näin miten hyvät ystäväni kaatuivat yksi kerrallaan, kuinka loput jatkoivat silti ja...




-Kuollut, mä lähden nyt,
sain kähistyä vaivoin sanat ulos ja otin jalat alleni.




En muista milloin olin viimeksi juossut lenkkaavalla jalallani niin lujaa. Ehkä edellisen kerran kun olin ollut täällä? En tiedä. En kyennyt ajattelemaan muuta kuin autoon pääsyä ja täältä poistumista.




Kannoin hiestä märkänä viinat talooni ja kädet vapisten kaadoin itselleni lasillisen.




Join sen yhdeltä seisomalta. Sitten heitin lasin seinään ja tartuin pulloon. Vitut laseista. Kaadoin viinaa kurkkuuni sellaista tahtia, että tiesin sammuvani sinä yönä.



En tiedä miten pääsin vuoteeseen ja sain vaatteeni riisuttua. Ei aavistustakaan. Sieltä kuitenkin itseni aamulla löysin painajaisten täyttämän yön jälkeen. Kirosin Hatanon alimpaan helvettiin ja toivoin, että mies ei enää ikinä ilmestyisi näköpiiriini.



**********



Jessen suosiollisella avustuksella olemme nyt käyneet armeijan tukikohdassa, jonka kellarista löytyy tällä erää kuollut emokasvi. Kasvinhan tosiaan voi elvyttää henkiin, kai te tiesitte sen? *laittaa kielen poskeensa* Katsotaan minne tarina vie ;-)


11. Älä pitkitä väistämätöntä

  Makasimme lattialla ja huohotimme raskaasti. Olin ottanut Jasminen keittiön tasoa vasten, emme olleet edes riisuuntuneet sitä varten kuin ...