2. Antisosiaalinen antisankari

 

Unohdin ajatuksen lammesta ja sen viilentävästä vedestä sillä samalla sekunnilla, kun olin saanut portin takaisin paikalleen. Lenkkasin sisälle ja kaadoin itselleni ison lasillisen viskiä. Ei mitään vitun hedelmiä, pelkkää viskiä, pohdin yrmeästi.

Olin helvetillisen väsynyt päivän raadannasta. En tätä nykyä tehnyt enää mitään fyysistä ja sen kyllä huomasi. Keuhkot olivat tervan ja nikotiinin mustaamat ja olin hinkunut henkeä, mahdollisimman huomaamattomasti, kantaessani tavaroita sisälle. 

Otin suun täydeltä viskiä. Se poltti riemastuttavasti ja oli niin pehmeän makuista. Jos ajattelin saada silmällistäkään unta tänä yönä, tarvitsisin tämän aineen lohdullista avustusta sitä varten.

Vittu. Tupakat. Olin unohtanut ostaa ne lähtiessäni saluunasta kiireellä. En halunnut tehdä saman tien uutta matkaa takaisin kaupunkiin, joten päätin kärvistellä. Tiedä vaikka tottuisin olemaan ilman. Niin varmaan. Tuohon en uskonut itsekään.

Join nopealla tahdilla loput viskistä. Se oli oikeasti nautittavaksi tarkoitettua ainetta, mutta olin tietyllä tapaa päässyt sen vaiheen ylitse jo monia, monia kuukausia sitten. Olin ehtinyt parin vuoden aikana juoda jos jonkinlaista ja -makuista myrkkyä ja olin päätynyt siihen, että jos minun oli pakko elää, tai miksei kuolla, juomalla, niin voisin tehdä sen edes aineella, jonka mausta pidin.

Tähän puhtaantuoksuiseen ympäristöön en halunnut jättää haisevia tiskejä, joten hoidin lasin heti pois. Ehtisin juoda myöhemmin lisää, mutta sitä ennen minun oli ihan pakko peseytyä ja käydä hakemassa taloon vettä. Ajatus oli absurdi. Nykypäivänä veden kantaminen taloon. Minun täytyi olla hullu ryhtyessäni tähän. Sitten mieleeni palasi haiseva asuntovaunu ja kohautin harteita itsekseni. Mikä tahansa oli parempi kuin se. Otin pyyhkeen olalleni, ämpärit kantoon ja hetken mielijohteesta nappasin ongenkin matkaani.

Vesi oli viileää ja peseydyin ripeästi. Kalastamisesta en tiennyt juuri tuon taivaallista, mutta tämä olisi osa uutta elämääni, joten parempi opetella asioita heti. Aurinko paistoi lämpimästi selkääni ja virvoittava vuoristotuuli viilensi heti sen, minkä aurinko oli suudellut kuumaksi. Kyllä. Voisin ehkä oppia jopa nauttimaan tästä.

Kalaa ei tullut, mutta kotipihalle saapuessani löysin sen täynnä vieraita miehiä. Jätin ämpärit käsistäni ulkorakennuksen vierelle ja kävelin kohti. Ainoastaan yksi heistä katsoi minuun päin ja tajusin, että miehet olivat jossain määrin hermostuneita.

-Hei. Olen Adam Archer. Tervetuloa naapurustoon. Tässä on Christopher Humphrey, Alex Sutherland ja Sammy Kennedy. Edustamme jokaista täällä asuvaa taloutta.

Tämä Adam, hän se oli rohkea, ja oletti minun avaavan oveni heille. Eikö täällä saanut hetkenkään rauhaa? Minua ihan suoraan sanottuna vitutti, mutta arvelin pääseväni helpommalla, kun laskisin tyypit sisään ja hoitaisin tämän asian alta pois.

Kävelin ovelle ja avasin sen sanomatta sanaakaan. Oli parempi ottaa näiltä naapureilta luulot välittömästi pois. Adam ei tuntunut olevan käytöksestäni millänsäkään. Hän käveli rennosti sisään ja asettui istumaan minua vastapäätä. 

-Olemme melkoisen tiivis yhteisö täällä herra West ja saat halutessasi liittyä siihen mukaan tai olla liittymättä,

Adam sanoi ja ymmärsin, että mies ei ollut tyhmä, vaikka hänellä olikin naama täynnä renkaita.

-Mikä sai sut muuttamaan tänne,

nuori Christopher kysyi minulta. Olin jotenkin ulkonäön perusteella olettanut hänen olevan toisen vaalean miehen, Alexin, poika, mutta ensiarvioni oli ollut väärä esittelyjen perusteella. Alex ilmeisesti oli myös nuorempi kuin miltä näytti. Parta hämmensi. Ja mikä minä olin arvostelemaan kenenkään ulkoista habitusta? Arpia, jatkuva sänki ja iho harmahtava päivittäisen juomisen vuoksi.

-Hiljaisuus ja rauha,

vastasin tasaisella äänellä. Toivoin sen olevan ymmärrettävä vinkki siitä, että seurue voisi suksia vittuun tontiltani.

-Ja niitä täällä on tarjolla. Ihan kuten sanoin, saat itse päättää minkä verran osallistut tai olet osallistumatta tähän yhteisöön.

En vastannut mitään. En halunnut alkaa rettelöitsemään heti ensimmäisenä päivänä ja toivoin vain hartaasti, että nämä tyypit ymmärtäisivät häipyä.

Jopa Adamin hymy alkoi muuttua konemaiseksi ja hänen itseluottamukseensa näytti tulevan pieni särö hiljaisuuteni edessä. 

-Ei tässä tarvitse epäystävällisiä olla, herra West,

Alex puuttui puheeseen ovensuusta.

-Anteeksi kuinka,

käännyin katsomaan miestä terävästi ja tajusin sitten, että hän tuskin näki kyseistä katsetta aurinkolasieni takaa. En kuitenkaan halunnut alkaa riisumaan niitä, ottaa vastaan tikareita silmämunieni läpi ja pelkästään siksi, jotta saisin katseellani tapettua jokaisen, joka uskaltautuisi vielä puhumaan minulle. Kaipasin viskiä. Paljon. Jos tekisin paukun, minun tarvitsisi todennäköisesti tehdä muillekin ja se söisi tarpeellisia alkoholivarantojani liikaa. Näin ajattelee tosialkoholisti, pohdin ironisesti.

-Olenko mä ollut epäystävällinen,

kysyin pettävän rauhallisella äänellä ja miehet vilkaisivat toisiinsa varovasti.

-Hieman tylyhkö, ehkä,

Alex totesi tyynesti. Nämä olivat niitä tyyppejä, joilla ei ollut elämässään ollut koskaan mitään ongelmia, ymmärsin. Kaikki oli mennyt aina kerrasta putkeen. Se toi heille itsevarmuutta ja rohkeutta. Asioita, jotka minulta puuttuivat tyystin. Peitin oman epävarmuuteni ja rohkeuteni puutteen tylyyteen.

-Pardon my france, mutta mulla on ollut tosi pitkä ja raskas päivä ja mä en ole ihan sillä tuulella, että jaksan viihdyttää vieraita tai syödä jotain... hedelmäkakkuja.

Nielaisin kirosanan juuri ja juusi ennen kuin se putosi huuliltani. Se oli jo saavutus sinänsä.

-Tietenkin. Aivan. Meidän olisi varmasti pitänyt tulla vasta ensi viikolla, mutta täällä on ollut tapana tervehtiä uudet naapurit saman tien,

Alex vastasi rauhallisesti ja aloin jo hermostua. Eikö tuon perhanan tyypin varmuutta saanut murrettua millään?

-Tai ehkä haluaisit käydä itse omassa tahdissa vierailemassa meidän luona,

Christopher ehdotti äkkiä.

-Mä en lähtökohtaisesti ole kiinnostunut mistään vierailuista,

sanoin äkkiväärästi ja kiroilin hiljaa itsekseni. Minun ei pitänyt menettää hermojani. Kun menetin hermot, pelko tuli esiin enkä kyennyt piilottamaan sitä enää keneltäkään.

Näin Adamin katsovan Alexia ja nyökkäävän sanattomasti. Mitähän aktuaalista vittua täällä nyt tapahtui?

-Anteeksi. Mä olen tosi väsynyt.

Sain työllä ja tuskalla kasattua itseni ja toimittua normien mukaisesti. Se ei ollut helppoa, sen myönnän.

-Mä tulen vierailulle heti kun ehdin,

lupasin valheellisesti ja jatkoin:

-Nyt mulla olis kuitenkin vielä hommia tehtävänä ennen kuin päivänvalo päättyy. Nousin päättäväisesti ylös ja kaivelin työkalupakkiani.

-Sammy, kerro sun äidille kiitokset kakusta. Se on aina yhtä hyvää,

Christopher kuului sanovan selkäni takana ja hartiani kiristyivät entisestään. Odotin vain, että naapurit olivat ulkona talosta ja sen jälkeen heitin jakoavaimen tiskialtaaseen, riensin lukitsemaan oven ja kaadoin itselleni vielä isomman viskin kuin aiemmin. Lämmöstä huolimatta iltaisin oli täällä vuoristossa kylmä, joten sytytin takkaan tulet ja siirryin juomaan suoraan pullosta lasien sijaan. Istuin keinutuolissa ja tuijottelin tulta. Siitä heräsin aamuyön tunteina ja pitkästä aikaa en ollut nähnyt niitä samoja painajaisia, joita olin nähnyt jo kaksi vuotta.

**********

Kesän lähetessä loppuaan pääsin vihdoin perustamaan pihalle puutarhaa. Olin remontoinut asuntoa alkuperäisestä ja lisäksi tehnyt pihalle uima-altaan. Kyllä, tehnyt ihan itse.

Päiväni täyttyivät fyysisestä työstä ja sen johdosta ajattelin vähemmän. En tiennyt mitä tekisin sitten, kun tontti olisi täyteen rakennettu. Hankkisin työn? Naurahdin asialle ilottomasti. Minusta ei ikimaailmassa olisi enää työelämään. En tiennyt mitä tekisin tulevaisuudessa, mutta päätin pohtia sitä sitten, kun sen aika olisi. Liika ajattelu oli ollut aina ongelmani ja sille tielle en halunnut palata, ainakaan vielä.

Pyykit pesin yleensä yön viileydessä ja koska päivisin en ehtinyt. Olin oppinut saamaan jonkinlaista lohtua näistä arkisista askareista. 

Söin kevyesti ja join raskaasti. Kuka sitä kiinteää ruokaa tarvitsisi? Viskipullot jääkaapin päältä olivat tyhjentyneet aikapäivää sitten. Olin maalannut pulloja ja tehnyt niistä kynttilänjalkoja.

Keittiösaareke oli tuntunut hyvältä ratkaisulta ja olin tyytyväinen siihen, että olin saanut tilattua kaapit ja asennettua ne omin käsin paikalleen.

Ruokapöydän olin siirtänyt huoneen takanurkkaan. Sohvaahan minulla ei ollut, joten tila oli ollut tyhjä joka tapauksessa. Tavaran määrä ei ollut juuri kasvanut, sillä mihin minä sitä tarvitsisin? Viinaa taas tarvitsin kyllä ja se alkoi loppua huolestuttavaa tahtia. Joutuisin pian tekemään vastahakoisen, mutta pakollisen matkan kaupunkiin. Omaksi hämmästyksekseni tupakasta olin luopunut kivuttomasti. Asiaa varmasti edesauttoi se, että sen vuoksi olisi pitänyt erikseen ajaa kaupunkiin ja tuota matkaa en halunnut tehdä kuin äärimmäisestä tarpeesta.

Tavaroistani olin löytänyt viulun. Se oli kai jonkun fanin lähettämä. En muistanut saaneeni koskaan sellaista, mutta toisaalta elämässäni oli paljon asioita, joita en muistanut ajasta sen jälkeen. Ei lienee ihme sillä juomisen määrällä. Olin kuitenkin opetellut viulun soittamista ja yllätyksekseni se oli paitsi viihdyttävää, opin nopeasti.

En edelleenkään nukkunut juuri lainkaan. Kun kyllästyin juomiseen, nakkasin ongen olalle ja kävelin kalastamaan. Tätä minä olin kaivannut. Rauhaa. Täydellistä rauhaa ja yksinäisyyttä. Ja ehkä vähän unta, mutta kaksi kolmesta sai luvan riittää.

**********

Jesse ei antanut naapureilleen kauhean hyvää kuvaa itsestään. Miehet eivät kuitenkaan näyttäneet hätkähtävän tästä. Ja mistä mahtoi olla kyse Adamin ja Alexin välillä vaihdetussa sanattomassa viestinnässä?

Tontille tuli tarpeen tehdä muutoksia, sillä nuo avoimet ikkunat on tosiaan itse rakenneltu ja keittiötasot eivät ikkunoiden edessä toimi, koska ikkunoiden karmit on tehty ovikaarista. Nelosessa on tosi vähän reititysongelmia ja asioita pystyy tämän johdosta sijoittamaan hyvin lähekkäin toisin kuin kolmosessa, mutta ovikaaret valitettavasti eivät kuulu näköjään tähän sarjaan. Sen vuoksi oli rakennettava erillinen saareke, jotta Jesse pystyy kokkaamaan.

Kuten huomaatte, olen tähän peliin asettanut myös Adam Archerin, simin, josta mainitsin edellisessä osassa. Päätin etten halua luopua miehestä ja kenties hän tässä pelissä löytää itselleen puolison ja tekee pienokaisia. Aika näyttää. Adam asuu äitinsä ja teini-ikäisen sisarensa kanssa yhteisössä.