lauantai 10. huhtikuuta 2021

3. Hatano

 







Oli turhan aikaista saapuessani Strangervillen keskustaan. Viinakauppa aukeaisi vasta parin tunnin päästä. Jaa, joku oli taas näköjään käynyt toiveikkaasti rikkomassa sen ikkunoita, huomasin. Olisin voinut käydä katsomassa lähempää, tarkistaa, oliko mahdollista saada helposti yksi pullo etukäteisostoksena, mutta arvelin sen turhaksi. Tuuli pöllytti hiekkaa ilmaan ja se ärsytti minua välittömästi. Vittu mä vihasin tätä kaupunkia.




Baarin takana ei ollut vielä muita autoja kuin työntekijän auto. Tungin omani sinne parkkiin ja kävelin saluunaan.




-Pitkästä aikaa täällä,
baarimikko totesi ja jätin vastaamatta taattuun, ystävälliseen tyyliini. Nainen oli kova luu, sillä hän ei vaikuttanut tästä hätkähtävän ja jatkoi puhumistaan:
-Mä kuulin, että sä olet tavannut jo naapurustonkin.




-Mitä?
Laskin lasin hyvin varovasti pöydälle.
-Mun mies on Christopher Humphrey. Mä oon Hailey.
Rypistin kulmiani. Niin, se vaalea, pikkupojalta näyttävä tyyppi.
-Onko yläkerran tietokoneet vapaana?
Väistin tylysti tämän alkavan esittelyn ja Hailey hymyili tuttua, vinoa hymyään.
-On toki. Juomia sinne ei sitten saa viedä.
-Tiedetään,
murahdin ja siemaisin loput juomasta nopeasti alas. Jysäytin lasin tiskille ehkä tarpeettomankin kovasti ja käännyin puhumatta ympäri.




Inhosin tulla tänne vintille, vaikka täytyi myöntää, että kaiken fyysisen työnteon jäljiltä jalkani oli parempi eivätkä nuo viimeiset tikapuut tuntuneet enää ihan niin pahoilta kuin muutama kuukausi sitten vieraillessani tässä tilassa edellisen kerran.




En juurikaan piitannut yhteydenpidosta kenenkään kanssa, mutta sähköpostini tarkistin säännöllisen epäsäännöllisesti. Äiti oli ihan yhtä epäsäännöllinen omassa yhteydenpidossaan eikä häneltä ollut tälläkään kertaa mitään viestiä. Laitoin itse lyhyesti kuulumiset ja kohteliaasti kyselin äitini kuulumisia. Sähköpostini sisälsi sanattoman viestin siitä, että isästäni en halunnut kuulla mitään. Viestin kirjoittamisen jälkeen suljin koneen, poistin selaushistorian, vanhoja tapoja, ja suksin alakertaan hukuttamaan vitutustani kaikesta mahdollisesta toiseen lasilliseen. Sen enempää en voisi juoda, sillä minun pitäisi päästä täältä helvetinkolosta pois niin pian kuin mahdollista.




-No mutta... eikös se ole itse Jesse West!




Tämä oli ollut niin helvetin iso virhe tulla alas tänne kaupunkiin, mutta kun viinoja ei saanut kotiin toimitettuna. Ei edes Strangervillen "sankarit".




-Bra-Brandi?
Jos kenraali Hatanon assistentti oli täällä, ei se vitun tyyppi ollut missään kaukana.




-Hyvää päivää herra West,
kenraali Hatano sanoi äänellä, josta kuului jo heti käsky. Voi nyt helvetin vitun vittu! Päiväni muuttui juuri entistä kusisemmaksi.




Kenraali istahti tiskin ääreen ja hänen eteensä ilmestyi välittömästi lasi, vaikka mies ei edes sanonut mitään. Kuten tavallista, tämä ei koskenut kyseiseen lasiin lainkaan. Kenraali Hatano ei juonut meidän tavallisten tallaajien keskuudessa. Ei edes minun. Toisaalta, Hatano tiesi tasan tarkkaan mikä minä olin. Pelkuri. Viime kädessä pelkuri.
-Juopas sitten ja meillä on tekemistä,
hän sanoi.




Olisin voinut yrittää sanoa vastaan, mutta tiesin sen turhaksi. Niinpä yritin tekeytyä mahdollisimman tyyneksi ja kiskaisin lasillisen nopeasti alas. En halunnut Hatanon näkevän miten käteni tärisivät pelosta.
-Yhdellä ehdolla,
sanoin haastavasti, vaikka todellisuudessa minusta ei ollut yhden ainutta ehtoa Hatanolle sanelemaan.
-Viinakauppa?
-Jep.




Hatano vaihtoi siviilivaatteet päälle sillä välin, kun minä täytin autoni lavan viinalla. Tällä kertaa sinne mahtui enemmän, sillä rasitteena ei ollut minkäänlaista muuttotavaraa. Autoni oli lähes kivikautinen, mutta siinä oli myös puolensa. Pystyin hoitamaan moottoriviat itse, paitsi sitä vitun ilmastointia, ja lavalle mahtui mukaan kaikki se omaisuuteni, joka minulle jotain merkitsi. Tällä kertaa se oli alkoholi.
-Miksi vitussa meidän täytyy tulla tänne pari kertaa joka helvetin vuosi,
ärähdin. Olin peloissani, hirvittävän peloissani, ja se sama saatanallinen humina, joka täällä oli ollut silloinkin, kuului yhä. Sen kyseisen huminan tahtiin asettui sydämeni syke ja tunsin pulssin korvieni sisällä.
-Kyllä sinä tiedät miksi. Älä kysele tyhmiä West.
Hän ei koskaan sanonut Jesse. Ei koskaan. Olin aina West.




-Mä ainoastaan avaan nää ovet ja lähden sitten helvettiin täältä.




-West, tiedät erittäin hyvin, että kenelläkään muulla ei ole tähän rakennukseen kulkuoikeuksia kuin sinulla. Sait ne aikanaan tarkoituksella ja sen saman tarkoituksen mukaisesti niitä ei jatkossakaan ole annettu kenellekään toiselle.




-Miten vitussa te sitten aiotte täällä laukata kun mä kuolen,
mutisin ja purin hampaitana yhteen näyttäessäni kulkukorttia ovilukijaan.
-Me pohdimme sitä sitten.
Kenraalin ääni oli niin kylmän tunteeton, että hetken aikaa olin varma kuulevani varmistimen napsahtavan pois päältä ja tuntevani kylmän aseenpiipun takaraivollani. Sekään ei olisi uutta. Tosin se ei silloin ollut Hatano. Se oli toinen kenraali, sittemmin edesmennyt. Kyseinen paskiainen oli ainoa, jonka kuolemaa en surrut.




-Mä voin antaa tän mun kortin sulle jos sä vaan pyydät,
yritin vielä.
-Kulje nyt vaan West ja lakkaa väistelemästä. Mitä nopeammin etenet, sitä nopeammin pääset täältä pois.




-Sä vitun paskiainen nautit tästä,
sanoin syyttävästi avatessani seuraavaa ovea ja nähdessäni Hatanon virnuilevan.




-Salli toki yksinkertaiselle miehelle hänen huvinsa West,
Hatano sanoi leveästi hymyillen ja myönnän, että jos minulla olisi ollut ase käsilläni, olisin varmasti pamauttanut sen virneen vittuun miehen naamalta.




Seuraavassa huoneessa sappinesteet nousivat kurkkuuni. Tila oli ihan yhtä pelottava kuin ensimmäiselläkin kerralla. Erilaisia avaruudesta raahattuja kasveja ja ties mitä oli näiden lasisten säilytyslaatikoiden sisällä. Tietokoneet pitivät kyseisten kasvien olosuhteet sellaisina, että ne pysyivät elossa, mutta ei sitten mitään muuta. 




Olin varma, että oksennan ennen kuin pääsen viimeiselle ovelle. Pelko oli nyt vielä suurempi kuin mitä se oli ollut ensimmäisellä kerralla. Tuolloinhan en vielä ollut tiennyt mikä oven takana odotti. Nyt tiesin. Vaikka se vittusaatana oli kuollut viimeisten tietojeni mukaan, se ei estänyt pelkoa laukkaamasta suonieni läpi ja kaikki ihokarvani olivat pystyssä. 
-Suoriuduhan nyt West.
Kenraalin ääni sai minut melkein hyppäämään ulos nahoistani. Olin hetkeksi unohtanut koko paskiaisen.
-Älä kuse allesi,
hän totesi lakonisesti ja hetken pohdin kääntyväni ympäri ja survaisevani nyrkin miehen naamaan. Se olisi kuitenkin ollut typeryyden huippu, sillä Hatano oli koulutettu sotilas. Minä en.




Viimeisen oven edessä epäröin. Katsoin kulkukorttiani. Miksi olin suostunut pitämään sen? Miksi vitussa en ollut leikannut sitä palasiksi? Tiedät kyllä miksi, vastasin itselleni. Minun, kuten armeijankin, oli pakko jatkossakin tietää, että kasvi ei ollut itsekseen herännyt eloon.




Käsi täristen ojensin kortin lukijaan.
-Pääsy myönnetty,
kuului metallinen ääni ja ovet alkoivat liukua syrjään hiljaisesti. Sydämeni jyskytti nyt niin kovaa, että en kuullut enää mitään muuta. Olisi aivan sama sanoisiko kenraali jotain vai ei. En kuulisi sitä enää.




Pelostani huolimatta minun oli pakko katsoa. Koko ruumiini taisteli tekoani vastaan, mutta siitä huolimatta liu'utin itseni katsomaan ovien takaa auennutta näkymää.




Hetken aikaa näin emolehmän elossa. Näin, miten se kiemurteli, huusi ja sylki sisältään itiöitä tähän tilaan. Halusin huutaa, mutta kurkkuni oli kuroutunut umpeen. En saanut aikaiseksi edes ähkäisyä.




Muistot vyöryivät nyt estämättä kuvina silmieni eteen ja näin sen kaiken uudestaan. Näin miten kenraali, se toinen paskiainen, edellinen, kuoli kasvin lonkeroiden iskeydyttyä hänen lävitseen. Näin miten hyvät ystäväni kaatuivat yksi kerrallaan, kuinka loput jatkoivat silti ja...




-Kuollut, mä lähden nyt,
sain kähistyä vaivoin sanat ulos ja otin jalat alleni.




En muista milloin olin viimeksi juossut lenkkaavalla jalallani niin lujaa. Ehkä edellisen kerran kun olin ollut täällä? En tiedä. En kyennyt ajattelemaan muuta kuin autoon pääsyä ja täältä poistumista.




Kannoin hiestä märkänä viinat talooni ja kädet vapisten kaadoin itselleni lasillisen.




Join sen yhdeltä seisomalta. Sitten heitin lasin seinään ja tartuin pulloon. Vitut laseista. Kaadoin viinaa kurkkuuni sellaista tahtia, että tiesin sammuvani sinä yönä.



En tiedä miten pääsin vuoteeseen ja sain vaatteeni riisuttua. Ei aavistustakaan. Sieltä kuitenkin itseni aamulla löysin painajaisten täyttämän yön jälkeen. Kirosin Hatanon alimpaan helvettiin ja toivoin, että mies ei enää ikinä ilmestyisi näköpiiriini.



**********



Jessen suosiollisella avustuksella olemme nyt käyneet armeijan tukikohdassa, jonka kellarista löytyy tällä erää kuollut emokasvi. Kasvinhan tosiaan voi elvyttää henkiin, kai te tiesitte sen? *laittaa kielen poskeensa* Katsotaan minne tarina vie ;-)


4 kommenttia:

  1. "Kasvinhan tosiaan voi elvyttää henkiin, kai te tiesitte sen?"
    En tiennyt :D jotenkin mua viihdyttää tässä tarinassa erityisesti se, etten oikeastaan tiedä, miten suuri osa tästä on pelin tarinaa ja miten suuri omaasi! Mietin tovin, ootko itse lavastanut ton labran vai et :D

    Jessehän taisi jättää Hatanon taakseen? Mieleeni hiipi ajatus, että aamulla Jesse herää uutiseen siitä, että Hatano on delannut eeeerittäin hämärissä oloissa... ja tiedä vaikka Jesse olisi itse pääepäilty, koska hänen seurassaan Hatano viimeksi kuitenkin nähtiin ;) Huu, jännää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jesse tosiaan pakeni paikalta ja jätti Hatanon yksin laboratorioon. Ainakin tällä kertaa Hatano jää henkiin, sen voin jo kertoa, mutta kukapa tietää mitä tulevaisuudessa tulee vastaan? En ole vielä itsekään tosiasiassa varma, sillä mahdollisia tulevaisuuden juonikuvioita on muutama ja ne ovat avoimia kirjoittajallekin. Tiettyjä asioita en ole vielä lyönyt lukkoon =D

      Poista
  2. En tiennyt minäkään, että tuon kasvin voi herättää. Johtunee siitä, etten ole liiemmin nelosta pelaillut ja tuota kyseistä lisäriä en omista. Nyt kun kuitenkin mainitsit asian, niin voisin melkein lyödä vetoa, että sieltä se kasvi vielä heräilee henkiin, ja kukapa muukaan kuin Jesse hälytetään taas hoitamaan asiaa eikä miehellä ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin suostua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä lisäosa on mielenkiintoinen pelillisestikin ja kuten ihan tarinan alussa mainitsin, kasvin tappaminen on työläs prosessi, joten en ole päättänyt vielä lähdenkö toteuttamaan kyseistä juonikuviota, mutta tämä mahdollisuus on olemassa ;-) Ja kyllä, kukapa muu olisi maailmaa tuolloin pelastamassa kuin Strangervillen oma sankari =D Vai olisiko?

      Poista

11. Älä pitkitä väistämätöntä

  Makasimme lattialla ja huohotimme raskaasti. Olin ottanut Jasminen keittiön tasoa vasten, emme olleet edes riisuuntuneet sitä varten kuin ...