4. Alex

 

Jokainen päiväni alkoi samalla tavalla. Ruokin ensin kanat ja kun ne olivat syömässä, kävin niiden pesillä hakemassa munia. 

Jos en ollut illalla ehtinyt pestä pyykkiä ennen humaltumista, pesin sen aamuvarhain, kun vuoristossa oli vielä kohtuullisen viileää.

Puutarhan hoidosta en ollut tiennyt yhtään mitään ennen tänne muuttoa. Se oli kuitenkin välttämättömyys, jos aioin pysyttäytyä mahdollisimman kaukana Strangervillen kaupungista. Kellariini mahtuisi suuret määrät vihanneksia, juureksia ja hedelmiä, heti kun puutarhani vain alkaisi tuottaa satoa.

Olin ottanut myös tavakseni uida aamutoimieni jälkeen. Keuhkoni olivat alkaneet parantua kaiken tämän seurauksena ja nykyään pystyin jo toimimaan varsin hyvin tukehtumatta joka toinen sekunti. Vaikka olinkin ollut todella skeptinen sen suhteen, että pystyisin todella lopettamaan tupakoinnin, en kaivannut sitä. Juuri koskaan. Kun kaipasin, se oli ennemminkin tavan kuin itse nikotiininhimon vuoksi.

Postia kolahti luukkuun lähes joka päivä.

Fanipostit kertyivät enkä saanut niitä avatuksi. Se tuntui turhalta. En osannut silti heittää niitä poiskaan.

Humphreyn tilalla oli possuja ja vaikka olin ollut tavattoman tyly Christopheria kohtaan, hän toi kerran viikossa minulle pekonia sekä lihaa heidän omista varastoistaan. Olin opetellut kiittämään häntä asian johdosta eikä naapurini tehnyt tästä numeroa. Häpesin vieläkin omaa käytöstäni, semminkin kun kaikki naapurini vaikuttivat olevan erittäin mukavia ja antoivat, pääsääntöisesti, minun olla rauhassa.

Kaikkein sinnikkäin pitämään yhteyttä oli Alex Sutherland. Hän kävi pari kertaa viikossa juttelemassa minulle muutaman sanan verran aidan yli eikä hätkähtänyt kertaakaan murahduksiani. Aloin tottua hänen läsnäoloonsa ja kun hän sitten pyysi minua mukanaan kuntosalille, ällistytin itsenikin vastatessani myöntävästi. Toisaalta tilanteeseen vaikutti kiinnostukseni nähdä mitä Strangervillen entiselle kirjastolle oli tehty. Se oli nyt hyvin erinäköinen kuin ennen. Aiemmin siinä oli ollut vain yksi kerros ja rakennus itsessään oli ollut rähjäisen rustiikkinen. Nyt kerroksia oli kolme ja oli vaikea löytää talon ulkonäöstä niitä vanhoja piirteitä, joihin olin tottunut vuosia sitten. Tämä tosiasia sai minut helpottuneeksi. Kirjastolla oli ollut iso rooli menneisyydessäni ja sen häivyttäminen pois ei toki vienyt muistoja, mutta oli jokseenkin helpompi hengittää, kun muistot eivät lyöneet kasvoille avokämmenellä joka käänteessä.

-Mä en kyllä oikeasti tiedä mihin tällä mun rikkinäisellä astiallani kykenen,

sanoin epäröiden Alexille ja osoitin vartaloani.

-Ei se mitään. Ollaan täällä molemmat kokeilemassa. Myös minulla on vanhoja vaivoja, erilaisia kuin sinulla, joten en taida minäkään pystyä mihinkään ihmeisiin tässä rakennuksessa,

Alex lohdutteli.

Kokeilin mielenkiinnon vuoksi kuntomatolla juoksemista ja alussa se sujuikin ihan kohtalaisesti. Sitten vanha vammani alkoi vaivata minua ja hiljensin vauhtia aina siihen asti, kunnes lakkasin kokonaan juoksemasta. Olin pettynyt. Pettynyt itseeni. Siihen, että vaikka keuhkoni alkoivat olla kunnossa, vartaloni ei ikinä toipuisi entiselleen.

-Hei, hei, ei se mitään. Yritit kuitenkin,

Alex sanoi ja halasi minua.

En pitänyt siitä lainkaan ja katsoin sen jälkeen pikaisesti ympärilleni varmistaakseni, että kukaan tuttu ei ollut nähnyt tilannetta. Eihän siitä tulisi mitään, jos muut alkaisivat kuvitella, että olisin lähestyttävä tätä nykyä.

-Ei sun uskottavuus yhdestä mieshalista kärsi,

Alex nauroi ja taisin jopa vähän punastua. Hieraisin hämillään niskaani.

-Mennäänkö käymään yksillä ennen lähtöä,

kysyin. Alex katsoi minua arvioivasti ja nyökkäsi sitten.

Kävellessämme kuntosalilta saluunalle näin armeijan autoja ja hartiani kiristyivät välittömästi. Ei, Hatano ei näissä autoissa kulkenut, mutta muu sama sakki kylläkin ja olin sitä lajia nähnyt elämäni aikana enemmän kuin tarpeeksi. En suonut kohtaavani yhden ainutta sotilasta ja kaduin jo hieman ehdotustani.

-Kaksi olutta, kiitos,

sanoin baarimikolle ja näin miten miehen kulmat kohosivat hämmästyksestä.

-Täällä ollaan totuttu siihen, että mä juon tiukkaa viinaa,

selitin Alexille hymähtäen ja mies nauroi.

Katsoin epäröiden itsekin juomaani. Olut. En pitänyt sen mausta ja kuohu tuntui suussa aina erityisen epämiellyttävältä. 

-Mitä sä teet työksesi, 

kysyin äkkiä. Niin kai piti kysyä? En tiedä. Siitä oli niin kovin pitkä aika, kun olin viimeksi päästänyt ketään lähelleni millään tasolla. Sosiaaliset taitoni olivat lievästi ilmaistuna hieman ruosteessa.

-Olen psykologi,

Alex vastasi ja olin tukehtua olueeni.

Laskin juomani hyvin varovasti alas ja yskin hieman. Alex ei vakuttanut olevan millänsäkään ja samassa mieleeni muistui katse, jonka hän ja Adam olivat luonani vaihtaneet useita viikkoja sitten.

-Ihastuttavaa. Kunhan jätät mun pään rauhaan, niin meillä ei ole asian kanssa mitään ongelmaa,

sanoin sen niin ystävällisesti kuin vain ikinä osasin ja Alex hymyili minulle, nyt mielestäni hyvin ammattimaisella hymyllään.

-Olisiko se ihan mahdoton ajatus sinulle, että yrittäisit käydä ongelmiasi läpi jonkun ammattilaisen kanssa,

mies kysyi sitten. Tietenkin. Olihan hänen pakko. Alan ammattilaisena.

Pyörittelin happaman makuista olutta lasissani ja mietin hetken miten vastaisin.

-Mun ongelmat on mun omia,

totesin sitten tyynesti. En lähtisi tähän leikkiin. Häviäisin sen kuitenkin. Olin hyvin yksiviivainen, olin ollut aina, eikä minusta ollut psykologien leikkikenttien valtiaaksi.

-Älä pelästy. En minä aio sinua pakottaa mihinkään.

-Et sä pystyisikään.

-Jaa. Ehkä pystyisin, ehkä en, mutta en myöskään halua. Sinulla on oikeus edetä asioissasi juuri siihen tahtiin, mikä sinusta itsestäsi tuntuu oikealta.

Nyt minua huvitti, ehkä ensimmäisen kerran vuosiin, ja tajusin olevani hymyn partaalla.

-Edetä? Luuletko sä tosiaan, että mä etenen jonnekin?

Hän katsoi minua hyvin hiljaa ja ymmärtäväisesti. Se vitutti ihan suunnattomasti, sillä Alex ei todellakaan ymmärtänyt minusta yhtään mitään.

-Mä lakkasin etenemästä yli kaksi vuotta sitten. Mä elän siinä pisteessä, joka on ajassa ennen ja jälkeen, juuri siinä välillä. Mulle ei ole olemassa muuta elämää enkä mä tule etenemään koskaan yhtään mihinkään.

-Olet selkeästi ajatellut asiaa hyvän tovin.

-Mulla ei ole ollutkaan mitään muuta kuin aikaa ajatella. Pelkkää aikaa.

-Miten sinun työrintamalla sujuu,

Alex äkkiä vaihtoi aihetta ja minulla meni hetki koota ajatukseni.

-Työrintamalla? Mitä sä tarkoitat?

-Jesse, ymmärrä sen verran, että minä en ole typerys. Ei kukaan meistä naapureista. Me kaikki tiedämme, että alkoholi on sinun lääkkeesi. Jos sinä et tienaa mitään mistään, millä sinä jatkossa kustannat juomisesi?

Menin aivan hiljaiseksi. Tämä oli se ongelma, jota olin pohtinut jo hetken aikaa. Seuraava viinalasti olisi ehkä vielä haettavissa, sitten varat olisivat loppu.

-Minulla on sinulle ehdotus.

-Ei musta ole käymään töissä Alex.

-Ei, ei taida olla, mutta sinun kotonasi on tilaa. Minulla on yksi ystävä, joka on tulossa Strangervilleen tekemään sijoitussuunnitelmia.

-Sijoitussuunnitelmia? Tänne?

Nyt nauroin ääneen. Alex sivuutti reaktioni täysin.

-Meillä naapureilla on antaa sinulle ylimääräisiä huonekaluja, jos olet halukas tienaamaan vähän rahaa vuokraamalla yläkerran ystäväni käyttöön.

-Mikä on vähän rahaa?

Olin haluton luopumaan yksinäisyydestäni ja rauhastani, mutta raha... Tarvitsin sitä. Kipeästi.

-Kysyn häneltä. Ilmoitan sitten myöhemmin.

Kotiin päästyäni tuijotin fanipostejani ja hetken mielijohteesta poltin ne takassa. Vitun sankarinpalvojat! Jättäkää minut rauhaan.

**********

Tässä osassa saatiin nyt selitys Adamin ja Alexin väliselle silmäykselle. Jälkimmäinen on siis psykologi ja hänellä on taatusti ammatillista mielenkiintoa Jesseä kohtaan. Jesse taas ei ole ollenkaan kallellaan siihen suuntaan. Miten mahtaakaan miestenvälinen hiljainen taistelu tämän asian tiimoilta päättyä?

Tämän viikon jälkeen on mahdollista, että jokin sunnuntaiosista jää julkaisematta, sillä olen aika tiiviisti töissä seuraavat kaksi-kolme kuukautta.